Olen jo hetken suunnitellut kirjoittavani siitä,
miten Taitaja2017 semifinaalit Mikkelissä menivät. Olin siis taas tänäkin
vuonna kilpailijana mukana ja jännitys oli kova: en nimittäin ole itse vielä
koskaan Mikkelissä ollut – ainoastaan mennyt ohi kauheata vauhtia. Tämän vuoksi
jo itse junamatka oli huikea kokemus, sillä en ole sitten Seinäjoen reissun
istunut niin kauaa junassa paikallani…
Lähihoitajalajin semifinaaleja pidettiin tiistaina 7.2. kahdessa
paikassa: Mikkeliin osallistui 18 opiskelijaa, josta finaaliin karsiutui kolme.
Vaasan semifinaaleissa oli loput 30 osanottajaa ja tästä syystä Vaasan semeistä
karsiutui viisi parasta.
Saavuimme paikan päälle jo edellisenä päivänä,
sillä kilpailuihin ilmoittautuminen oli määrä alkaa jo 7:30 - aamuherätys ja
sen myötä hajotus olisi siis ollut melkoinen… Sovimme jo edellisenä iltana,
että nyt emme enää viime tipassa kertaisi mitään – kaikki mitä olisi osattava,
löytyisi kyllä tarpeen tullen pääkopasta. Sen sijaan keskityimme pitämään
hauskaa, rentouduimme huolella ja nukuimme hyvät yöunet.
Olimme siis Etelä-Savon ammattiopiston pihassa
hieman ennen kahdeksaa ja aamu alkoi ilmoittautumisella sekä kilpailunumeroiden
jakamisella. Omaksi numerokseni siunautui numero yksi ja vitsailimmekin jo,
että tulisiko tämä tarkoittamaan hyvää sijoitusta. Liian varma en itsestäni
halunnut olla, mutta täytyy myöntää, että ajatus kyllä lämmitti mieltä. Kilpailut
avattiin virallisilla puheenvuoroilla hieman kahdeksan jälkeen ja tämän jälkeen
suunnistimme ensimmäiseen tehtävään, joka oli kaikilla kilpailijoilla sama.
Ehkä jo monelle lähihoitajaopiskelijalle tuttuun ”Marikan
päivä” –videoon pohjautuvassa kilpailutehtävässä tarpeiden tunnistaminen,
hoitosuuunnitelman teko sekä FinCC-luokituskokonaisuuden hahmottaminen olivat
olennaisia asioita. Ensin katsoimme puolituntisen videon, jonka jälkeen
kilpailijoilla oli tunti aikaa vastata Marikan tarpeita määritteleviin
FinCC-komponenttein esimerkkejä siitä, miten tarpeet toteutettiin käytännössä.
Lisäksi piti tehdä hakemus, jossa perusteltiin, miksi juuri itse olisi hyvä
henkilökohtainen avustaja auto-onnettomuudessa vammautuneelle 10-vuotiaalle Marikalle
ja miten sosiaalisen kestävän kehityksen periaatteet näkyivät hänen elämässään
ja hoidossaan. Ei siis mikään maailmaa mullistava tehtävä ja muistutti hieman
Seinäjoen finaalien kokemuksia. Onneksi tällä kertaa olin viime finaaleja
viisaampi.
Tämän jälkeen minulla oli vuorossa
ensiaputehtävä. Tehtävä oli niin sanotusti ryhmämuotoinen, eli useampi
kilpailija teki suoritustaan samanaikaisesti – juurikin sillä mallilla, josta
en ole itse oppinut pitämään… Alkuun katsoimme viime vuoden finaaleista tutun
videon, jonka jälkeen oli toimittava tilanteen vaatimalla tavalla.
Polkupyörällä kaatunut poika todettiin tajuttomaksi, jonka jälkeen täytyi
tietysti osata soittaa hätänumeroon, tarkistaa hengitys ja kääntää hänet
kylkiasentoon hengityksen turvaamiseksi. Turhauduin kovasti tehtävän jälkeen,
sillä niinkin yksinkertaisessa tehtävässä olin silti möhlinyt potilaan kädet
kylkiasennossa väärin päin – nehän eivät olennaisesti vaikuta asiaan, mutta ovat
kisoissa tyylivirheitä. Unohdin myös kokonaan, että potilas oli lyönyt päänsä,
jolloin pään tutkiminen ja asiasta raportoiminen hätäkeskukseen jäi myös pois. Liekö
tuo sitten jännityksestä johtuvaa häsläämistä, mutta harmittivathan ne virheet
silti. Ajattelin kuitenkin positiivisesti, että nyt olin päässyt tekemisen
meininkiin ennen lounaan jälkeen alkavaa potilascase-tehtävää.
Case tuntui erittäin vaikealta. Ennakkotiedoissa
oli, että kyseessä oli sydämen vajaatoimintaa ja verenpainetautia sairastava
rouva, jonka luokse tehtiin kotihoidon lisäkäynti, jonka aikana oli tarkoitus
kartoittaa rouvan pärjäämistä – sain taas flashbackin Seinäjoelle. Normaalisti
käynnit olivat kerran viikossa perjantaisin, mutta rouvon poika oli ollut
kotihoitoon yhteydessä ollessaan huolissaan äidistään. Alueelle ei saanut mennä
ennen kilpailutehtävän alkua, mutta kotihoidon kansioon ja reppuun sai
tutustua. Kirjasin käynnin suunnitelmaa ylös paperille ja yritin kurkkia
tilaan, etsien jonkinnäköisiä vihjeitä. Päässä löi tyhjää ja ajatus ”mitä
ihmettä mä nyt oikein suunnittelen tähän” oli sorruttaa ajatustyön lähes
kokonaan. Yritin takoa mieleeni, että tehtävässä käskettiin nimenomaan
kartoittaa tilannetta, eli en saisi toistaa viime finaaleissa tehtyä mokaa. Suunnittelin
jo vakavasti inspiroimista, mutta yritin silti kirjata mahdollisimman usean
toiminnon ylös.
Rouva oli keskusteltaessa hyvin haastava. Hän ei
muistanut omaa nimeään, ei osannut sanoa, mitä oli syönyt aamupalaksi tai oliko
ottanut lääkkeet – oikeastaan joka juttuun rouva vastasi ”emmä tiiä”. Meinasin
jo jossakin kohtaa parkaista ääneen, että EMMÄKÄÄN TIIÄ, mutta pidin silti
suuni kiinni ja yritin mukautua epämukavaan
tilanteeseen. Kovasti ihmettelin, että missä nyt on vika, kun ei rouva
muistamattomaltakaan vaikuttanut. Mittasin rouvan verenpaineen, katsoin
jalkojen turvotukset sekä tsekkasin lääkkeet ihan kuin olisin ollut
tavallisessa kotihoidon työvuorossa sydämen vajaatoimintaa sairastavan luona ja
yritin epätoivoisesti kartoittaa rouvan elämää hänen omin sanoin. Kuitenkin
vastaus ”emmätiiä” oli hiukan haastava kartoittamisen kannalta, joten keskityin
myös havainnoimaan asioita ja toteamaan niitä.
Lopuksi en enää keksinyt mitään olennaista, joten
pelasin aikaa juttelemalla asiakkaan kanssa niitä näitä. Koska aika oli aiemmin
ollut pahin vastustajani, lopetin casen ehkä kolme minuuttia ajoissa – tai kaksi.
Ajantajuni oli kadonnut keskustelun aikana miltei kokonaan ja pelkäsin myös
sitä, että meillä olisi ajanottajan kanssa eri käsitys ajan kulumisesta.
Poistuin onneksi alueelta määrätyssä ajassa ja ehdin tehdä suunnittelemani
asiat.
Casen jälkeen menin vielä tekemään
teoriatehtävän, jossa kysyttiin lääkelaskujen lisäksi aika simppeleitä asioita
apuvälineisiin, anatomiaan ja fysiologiaan sekä lääkehoidon käsitteisiin
liittyviä asioita. Onneksi tarkistin paperin kahteen kertaan, sillä olin
kaiketi taas jännityksen vuoksi möhlännyt yhden vastauksen ihan huolella, jonka
osasin onneksi korjata. Kun kilpailutehtävät olivat ohitse, saimme vihdoin
viimein jutella kilpailijoiden kesken tehtävistä. Potilascase oli ainakin meidän porukkamme
yleisin spekuloima asia – itse kun olin aivan varma, etten ollut tehnyt mitään
tehtävässä vaadittuja asioita, sillä tehtävänanto oli ollut niin ympäripyöreä.
Odotimme innolla tuloksia, joiden laskemiseen oli varattu runsaasti aikaa
virheiden välttämiseksi. Odotus tuntui suorastaan ikuisuudelta.
Vihdoin ja viimein pääsimme palkintojenjaon
makuun. Aluksi Taitaja lähihoitajalajin lajivastaava Anni Launonen piti puheen
muistuttaen, että vaikka kilpailuista karsiutuu finaaliin vain kolme, kaikki
kilpailijoista ovat voittajia – he ovat voittaneet vähintäänkin itsensä
uskaltaessaan lähteä kilpailuun. Sitten julkistettiin kilpailun kolme parasta
kilpailijaa. Kolmanneksi sijoittui Julia Attenberg Keudasta. Olin valtavan
iloinen, kun Göteborgissa tapaamani Jenna Vainio Kouvolan seudun
ammattiopistosta tuli toiseksi. Jännitin valtavasti ensimmäisen sija
julkistamista. Kuullessani sanat Stadin ammattiopisto, aloin pohtia jo VOISIKO
se olla ja kyllähän se vaan niin oli, että ykköspaikan kohdalla kuulin oman
nimeni. Olin aivan häkellyksissä, yllättynyt, varma, hämmentynyt, valtavan
iloinen ja fiiliksissä… Elin tuota kaikkea tunteiden sekamelskaa kävellessäni
eturiviin vastaanottamaan palkintoa. Ihan olisi tehnyt mieli nipistää itseään,
ettei sitä vaan olisi nähnyt unta!
Tajusin oikeastaan vasta kotimatkalla, mitä
oikein oli tapahtunut siemaillessamme viime tipassa ostettua lasten skumppaa ja
juhliessamme menestystä. Koulumme kaksi muuta kilpailijaa Mari ja Siiri olivat
sijoittuneet neljänneksi ja kuudenneksi, mikä oli todella hyvin heiltä ja olin
myös heistä valtavan ylpeä. Koko kisareissu oli ollut ikimuistoinen kokemus ja
myös kotimatka junassa kirmailuineen Kouvolan asemalla ja ravintolavaunussa
popitteluineen jäivät muistoihin mahtavasta matkasta, jota mielelläni muistelen
uudelleen ja uudelleen.
Nyt suuntana ovatkin toukokuun finaalit ja voin
ylpeänä sanoa edustavani kouluamme kotikisoissa. Tiedossa on tiukkaa treeniä
osaamisalaopintojen suorittamisen lomassa, mutta riittävällä tahdonvoimallahan
siitä selviää. Jos sulla ei ole tekemistä 15.–18.5. tule tsekkaamaan
ammattitaidon SM Taitaja2017 –kisat Helsingin messukeskukseen. Nähdään siellä!
”We are all winners!”
-Aikku