Taitaja2017 semifinaali

Olen jo hetken suunnitellut kirjoittavani siitä, miten Taitaja2017 semifinaalit Mikkelissä menivät. Olin siis taas tänäkin vuonna kilpailijana mukana ja jännitys oli kova: en nimittäin ole itse vielä koskaan Mikkelissä ollut – ainoastaan mennyt ohi kauheata vauhtia. Tämän vuoksi jo itse junamatka oli huikea kokemus, sillä en ole sitten Seinäjoen reissun istunut niin kauaa junassa paikallani…

Lähihoitajalajin semifinaaleja pidettiin  tiistaina 7.2. kahdessa paikassa: Mikkeliin osallistui 18 opiskelijaa, josta finaaliin karsiutui kolme. Vaasan semifinaaleissa oli loput 30 osanottajaa ja tästä syystä Vaasan semeistä karsiutui viisi parasta.

Saavuimme paikan päälle jo edellisenä päivänä, sillä kilpailuihin ilmoittautuminen oli määrä alkaa jo 7:30 - aamuherätys ja sen myötä hajotus olisi siis ollut melkoinen… Sovimme jo edellisenä iltana, että nyt emme enää viime tipassa kertaisi mitään – kaikki mitä olisi osattava, löytyisi kyllä tarpeen tullen pääkopasta. Sen sijaan keskityimme pitämään hauskaa, rentouduimme huolella ja nukuimme hyvät yöunet.

Olimme siis Etelä-Savon ammattiopiston pihassa hieman ennen kahdeksaa ja aamu alkoi ilmoittautumisella sekä kilpailunumeroiden jakamisella. Omaksi numerokseni siunautui numero yksi ja vitsailimmekin jo, että tulisiko tämä tarkoittamaan hyvää sijoitusta. Liian varma en itsestäni halunnut olla, mutta täytyy myöntää, että ajatus kyllä lämmitti mieltä. Kilpailut avattiin virallisilla puheenvuoroilla hieman kahdeksan jälkeen ja tämän jälkeen suunnistimme ensimmäiseen tehtävään, joka oli kaikilla kilpailijoilla sama.

Ehkä jo monelle lähihoitajaopiskelijalle tuttuun ”Marikan päivä” –videoon pohjautuvassa kilpailutehtävässä tarpeiden tunnistaminen, hoitosuuunnitelman teko sekä FinCC-luokituskokonaisuuden hahmottaminen olivat olennaisia asioita. Ensin katsoimme puolituntisen videon, jonka jälkeen kilpailijoilla oli tunti aikaa vastata Marikan tarpeita määritteleviin FinCC-komponenttein esimerkkejä siitä, miten tarpeet toteutettiin käytännössä. Lisäksi piti tehdä hakemus, jossa perusteltiin, miksi juuri itse olisi hyvä henkilökohtainen avustaja auto-onnettomuudessa vammautuneelle 10-vuotiaalle Marikalle ja miten sosiaalisen kestävän kehityksen periaatteet näkyivät hänen elämässään ja hoidossaan. Ei siis mikään maailmaa mullistava tehtävä ja muistutti hieman Seinäjoen finaalien kokemuksia. Onneksi tällä kertaa olin viime finaaleja viisaampi.

Tämän jälkeen minulla oli vuorossa ensiaputehtävä. Tehtävä oli niin sanotusti ryhmämuotoinen, eli useampi kilpailija teki suoritustaan samanaikaisesti – juurikin sillä mallilla, josta en ole itse oppinut pitämään… Alkuun katsoimme viime vuoden finaaleista tutun videon, jonka jälkeen oli toimittava tilanteen vaatimalla tavalla. Polkupyörällä kaatunut poika todettiin tajuttomaksi, jonka jälkeen täytyi tietysti osata soittaa hätänumeroon, tarkistaa hengitys ja kääntää hänet kylkiasentoon hengityksen turvaamiseksi. Turhauduin kovasti tehtävän jälkeen, sillä niinkin yksinkertaisessa tehtävässä olin silti möhlinyt potilaan kädet kylkiasennossa väärin päin – nehän eivät olennaisesti vaikuta asiaan, mutta ovat kisoissa tyylivirheitä. Unohdin myös kokonaan, että potilas oli lyönyt päänsä, jolloin pään tutkiminen ja asiasta raportoiminen hätäkeskukseen jäi myös pois. Liekö tuo sitten jännityksestä johtuvaa häsläämistä, mutta harmittivathan ne virheet silti. Ajattelin kuitenkin positiivisesti, että nyt olin päässyt tekemisen meininkiin ennen lounaan jälkeen alkavaa potilascase-tehtävää.

Case tuntui erittäin vaikealta. Ennakkotiedoissa oli, että kyseessä oli sydämen vajaatoimintaa ja verenpainetautia sairastava rouva, jonka luokse tehtiin kotihoidon lisäkäynti, jonka aikana oli tarkoitus kartoittaa rouvan pärjäämistä – sain taas flashbackin Seinäjoelle. Normaalisti käynnit olivat kerran viikossa perjantaisin, mutta rouvon poika oli ollut kotihoitoon yhteydessä ollessaan huolissaan äidistään. Alueelle ei saanut mennä ennen kilpailutehtävän alkua, mutta kotihoidon kansioon ja reppuun sai tutustua. Kirjasin käynnin suunnitelmaa ylös paperille ja yritin kurkkia tilaan, etsien jonkinnäköisiä vihjeitä. Päässä löi tyhjää ja ajatus ”mitä ihmettä mä nyt oikein suunnittelen tähän” oli sorruttaa ajatustyön lähes kokonaan. Yritin takoa mieleeni, että tehtävässä käskettiin nimenomaan kartoittaa tilannetta, eli en saisi toistaa viime finaaleissa tehtyä mokaa. Suunnittelin jo vakavasti inspiroimista, mutta yritin silti kirjata mahdollisimman usean toiminnon ylös. 

Rouva oli keskusteltaessa hyvin haastava. Hän ei muistanut omaa nimeään, ei osannut sanoa, mitä oli syönyt aamupalaksi tai oliko ottanut lääkkeet – oikeastaan joka juttuun rouva vastasi ”emmä tiiä”. Meinasin jo jossakin kohtaa parkaista ääneen, että EMMÄKÄÄN TIIÄ, mutta pidin silti suuni kiinni ja yritin  mukautua epämukavaan tilanteeseen. Kovasti ihmettelin, että missä nyt on vika, kun ei rouva muistamattomaltakaan vaikuttanut. Mittasin rouvan verenpaineen, katsoin jalkojen turvotukset sekä tsekkasin lääkkeet ihan kuin olisin ollut tavallisessa kotihoidon työvuorossa sydämen vajaatoimintaa sairastavan luona ja yritin epätoivoisesti kartoittaa rouvan elämää hänen omin sanoin. Kuitenkin vastaus ”emmätiiä” oli hiukan haastava kartoittamisen kannalta, joten keskityin myös havainnoimaan asioita ja toteamaan niitä.

Lopuksi en enää keksinyt mitään olennaista, joten pelasin aikaa juttelemalla asiakkaan kanssa niitä näitä. Koska aika oli aiemmin ollut pahin vastustajani, lopetin casen ehkä kolme minuuttia ajoissa – tai kaksi. Ajantajuni oli kadonnut keskustelun aikana miltei kokonaan ja pelkäsin myös sitä, että meillä olisi ajanottajan kanssa eri käsitys ajan kulumisesta. Poistuin onneksi alueelta määrätyssä ajassa ja ehdin tehdä suunnittelemani asiat.

Casen jälkeen menin vielä tekemään teoriatehtävän, jossa kysyttiin lääkelaskujen lisäksi aika simppeleitä asioita apuvälineisiin, anatomiaan ja fysiologiaan sekä lääkehoidon käsitteisiin liittyviä asioita. Onneksi tarkistin paperin kahteen kertaan, sillä olin kaiketi taas jännityksen vuoksi möhlännyt yhden vastauksen ihan huolella, jonka osasin onneksi korjata. Kun kilpailutehtävät olivat ohitse, saimme vihdoin viimein jutella kilpailijoiden kesken tehtävistä.  Potilascase oli ainakin meidän porukkamme yleisin spekuloima asia – itse kun olin aivan varma, etten ollut tehnyt mitään tehtävässä vaadittuja asioita, sillä tehtävänanto oli ollut niin ympäripyöreä. Odotimme innolla tuloksia, joiden laskemiseen oli varattu runsaasti aikaa virheiden välttämiseksi. Odotus tuntui suorastaan ikuisuudelta.

Vihdoin ja viimein pääsimme palkintojenjaon makuun. Aluksi Taitaja lähihoitajalajin lajivastaava Anni Launonen piti puheen muistuttaen, että vaikka kilpailuista karsiutuu finaaliin vain kolme, kaikki kilpailijoista ovat voittajia – he ovat voittaneet vähintäänkin itsensä uskaltaessaan lähteä kilpailuun. Sitten julkistettiin kilpailun kolme parasta kilpailijaa. Kolmanneksi sijoittui Julia Attenberg Keudasta. Olin valtavan iloinen, kun Göteborgissa tapaamani Jenna Vainio Kouvolan seudun ammattiopistosta tuli toiseksi. Jännitin valtavasti ensimmäisen sija julkistamista. Kuullessani sanat Stadin ammattiopisto, aloin pohtia jo VOISIKO se olla ja kyllähän se vaan niin oli, että ykköspaikan kohdalla kuulin oman nimeni. Olin aivan häkellyksissä, yllättynyt, varma, hämmentynyt, valtavan iloinen ja fiiliksissä… Elin tuota kaikkea tunteiden sekamelskaa kävellessäni eturiviin vastaanottamaan palkintoa. Ihan olisi tehnyt mieli nipistää itseään, ettei sitä vaan olisi nähnyt unta! 

Tajusin oikeastaan vasta kotimatkalla, mitä oikein oli tapahtunut siemaillessamme viime tipassa ostettua lasten skumppaa ja juhliessamme menestystä. Koulumme kaksi muuta kilpailijaa Mari ja Siiri olivat sijoittuneet neljänneksi ja kuudenneksi, mikä oli todella hyvin heiltä ja olin myös heistä valtavan ylpeä. Koko kisareissu oli ollut ikimuistoinen kokemus ja myös kotimatka junassa kirmailuineen Kouvolan asemalla ja ravintolavaunussa popitteluineen jäivät muistoihin mahtavasta matkasta, jota mielelläni muistelen uudelleen ja uudelleen.

Nyt suuntana ovatkin toukokuun finaalit ja voin ylpeänä sanoa edustavani kouluamme kotikisoissa. Tiedossa on tiukkaa treeniä osaamisalaopintojen suorittamisen lomassa, mutta riittävällä tahdonvoimallahan siitä selviää. Jos sulla ei ole tekemistä 15.–18.5. tule tsekkaamaan ammattitaidon SM Taitaja2017 –kisat Helsingin messukeskukseen. Nähdään siellä!

”We are all winners!”

-Aikku