Taitaja2017 semifinaali

Olen jo hetken suunnitellut kirjoittavani siitä, miten Taitaja2017 semifinaalit Mikkelissä menivät. Olin siis taas tänäkin vuonna kilpailijana mukana ja jännitys oli kova: en nimittäin ole itse vielä koskaan Mikkelissä ollut – ainoastaan mennyt ohi kauheata vauhtia. Tämän vuoksi jo itse junamatka oli huikea kokemus, sillä en ole sitten Seinäjoen reissun istunut niin kauaa junassa paikallani…

Lähihoitajalajin semifinaaleja pidettiin  tiistaina 7.2. kahdessa paikassa: Mikkeliin osallistui 18 opiskelijaa, josta finaaliin karsiutui kolme. Vaasan semifinaaleissa oli loput 30 osanottajaa ja tästä syystä Vaasan semeistä karsiutui viisi parasta.

Saavuimme paikan päälle jo edellisenä päivänä, sillä kilpailuihin ilmoittautuminen oli määrä alkaa jo 7:30 - aamuherätys ja sen myötä hajotus olisi siis ollut melkoinen… Sovimme jo edellisenä iltana, että nyt emme enää viime tipassa kertaisi mitään – kaikki mitä olisi osattava, löytyisi kyllä tarpeen tullen pääkopasta. Sen sijaan keskityimme pitämään hauskaa, rentouduimme huolella ja nukuimme hyvät yöunet.

Olimme siis Etelä-Savon ammattiopiston pihassa hieman ennen kahdeksaa ja aamu alkoi ilmoittautumisella sekä kilpailunumeroiden jakamisella. Omaksi numerokseni siunautui numero yksi ja vitsailimmekin jo, että tulisiko tämä tarkoittamaan hyvää sijoitusta. Liian varma en itsestäni halunnut olla, mutta täytyy myöntää, että ajatus kyllä lämmitti mieltä. Kilpailut avattiin virallisilla puheenvuoroilla hieman kahdeksan jälkeen ja tämän jälkeen suunnistimme ensimmäiseen tehtävään, joka oli kaikilla kilpailijoilla sama.

Ehkä jo monelle lähihoitajaopiskelijalle tuttuun ”Marikan päivä” –videoon pohjautuvassa kilpailutehtävässä tarpeiden tunnistaminen, hoitosuuunnitelman teko sekä FinCC-luokituskokonaisuuden hahmottaminen olivat olennaisia asioita. Ensin katsoimme puolituntisen videon, jonka jälkeen kilpailijoilla oli tunti aikaa vastata Marikan tarpeita määritteleviin FinCC-komponenttein esimerkkejä siitä, miten tarpeet toteutettiin käytännössä. Lisäksi piti tehdä hakemus, jossa perusteltiin, miksi juuri itse olisi hyvä henkilökohtainen avustaja auto-onnettomuudessa vammautuneelle 10-vuotiaalle Marikalle ja miten sosiaalisen kestävän kehityksen periaatteet näkyivät hänen elämässään ja hoidossaan. Ei siis mikään maailmaa mullistava tehtävä ja muistutti hieman Seinäjoen finaalien kokemuksia. Onneksi tällä kertaa olin viime finaaleja viisaampi.

Tämän jälkeen minulla oli vuorossa ensiaputehtävä. Tehtävä oli niin sanotusti ryhmämuotoinen, eli useampi kilpailija teki suoritustaan samanaikaisesti – juurikin sillä mallilla, josta en ole itse oppinut pitämään… Alkuun katsoimme viime vuoden finaaleista tutun videon, jonka jälkeen oli toimittava tilanteen vaatimalla tavalla. Polkupyörällä kaatunut poika todettiin tajuttomaksi, jonka jälkeen täytyi tietysti osata soittaa hätänumeroon, tarkistaa hengitys ja kääntää hänet kylkiasentoon hengityksen turvaamiseksi. Turhauduin kovasti tehtävän jälkeen, sillä niinkin yksinkertaisessa tehtävässä olin silti möhlinyt potilaan kädet kylkiasennossa väärin päin – nehän eivät olennaisesti vaikuta asiaan, mutta ovat kisoissa tyylivirheitä. Unohdin myös kokonaan, että potilas oli lyönyt päänsä, jolloin pään tutkiminen ja asiasta raportoiminen hätäkeskukseen jäi myös pois. Liekö tuo sitten jännityksestä johtuvaa häsläämistä, mutta harmittivathan ne virheet silti. Ajattelin kuitenkin positiivisesti, että nyt olin päässyt tekemisen meininkiin ennen lounaan jälkeen alkavaa potilascase-tehtävää.

Case tuntui erittäin vaikealta. Ennakkotiedoissa oli, että kyseessä oli sydämen vajaatoimintaa ja verenpainetautia sairastava rouva, jonka luokse tehtiin kotihoidon lisäkäynti, jonka aikana oli tarkoitus kartoittaa rouvan pärjäämistä – sain taas flashbackin Seinäjoelle. Normaalisti käynnit olivat kerran viikossa perjantaisin, mutta rouvon poika oli ollut kotihoitoon yhteydessä ollessaan huolissaan äidistään. Alueelle ei saanut mennä ennen kilpailutehtävän alkua, mutta kotihoidon kansioon ja reppuun sai tutustua. Kirjasin käynnin suunnitelmaa ylös paperille ja yritin kurkkia tilaan, etsien jonkinnäköisiä vihjeitä. Päässä löi tyhjää ja ajatus ”mitä ihmettä mä nyt oikein suunnittelen tähän” oli sorruttaa ajatustyön lähes kokonaan. Yritin takoa mieleeni, että tehtävässä käskettiin nimenomaan kartoittaa tilannetta, eli en saisi toistaa viime finaaleissa tehtyä mokaa. Suunnittelin jo vakavasti inspiroimista, mutta yritin silti kirjata mahdollisimman usean toiminnon ylös. 

Rouva oli keskusteltaessa hyvin haastava. Hän ei muistanut omaa nimeään, ei osannut sanoa, mitä oli syönyt aamupalaksi tai oliko ottanut lääkkeet – oikeastaan joka juttuun rouva vastasi ”emmä tiiä”. Meinasin jo jossakin kohtaa parkaista ääneen, että EMMÄKÄÄN TIIÄ, mutta pidin silti suuni kiinni ja yritin  mukautua epämukavaan tilanteeseen. Kovasti ihmettelin, että missä nyt on vika, kun ei rouva muistamattomaltakaan vaikuttanut. Mittasin rouvan verenpaineen, katsoin jalkojen turvotukset sekä tsekkasin lääkkeet ihan kuin olisin ollut tavallisessa kotihoidon työvuorossa sydämen vajaatoimintaa sairastavan luona ja yritin epätoivoisesti kartoittaa rouvan elämää hänen omin sanoin. Kuitenkin vastaus ”emmätiiä” oli hiukan haastava kartoittamisen kannalta, joten keskityin myös havainnoimaan asioita ja toteamaan niitä.

Lopuksi en enää keksinyt mitään olennaista, joten pelasin aikaa juttelemalla asiakkaan kanssa niitä näitä. Koska aika oli aiemmin ollut pahin vastustajani, lopetin casen ehkä kolme minuuttia ajoissa – tai kaksi. Ajantajuni oli kadonnut keskustelun aikana miltei kokonaan ja pelkäsin myös sitä, että meillä olisi ajanottajan kanssa eri käsitys ajan kulumisesta. Poistuin onneksi alueelta määrätyssä ajassa ja ehdin tehdä suunnittelemani asiat.

Casen jälkeen menin vielä tekemään teoriatehtävän, jossa kysyttiin lääkelaskujen lisäksi aika simppeleitä asioita apuvälineisiin, anatomiaan ja fysiologiaan sekä lääkehoidon käsitteisiin liittyviä asioita. Onneksi tarkistin paperin kahteen kertaan, sillä olin kaiketi taas jännityksen vuoksi möhlännyt yhden vastauksen ihan huolella, jonka osasin onneksi korjata. Kun kilpailutehtävät olivat ohitse, saimme vihdoin viimein jutella kilpailijoiden kesken tehtävistä.  Potilascase oli ainakin meidän porukkamme yleisin spekuloima asia – itse kun olin aivan varma, etten ollut tehnyt mitään tehtävässä vaadittuja asioita, sillä tehtävänanto oli ollut niin ympäripyöreä. Odotimme innolla tuloksia, joiden laskemiseen oli varattu runsaasti aikaa virheiden välttämiseksi. Odotus tuntui suorastaan ikuisuudelta.

Vihdoin ja viimein pääsimme palkintojenjaon makuun. Aluksi Taitaja lähihoitajalajin lajivastaava Anni Launonen piti puheen muistuttaen, että vaikka kilpailuista karsiutuu finaaliin vain kolme, kaikki kilpailijoista ovat voittajia – he ovat voittaneet vähintäänkin itsensä uskaltaessaan lähteä kilpailuun. Sitten julkistettiin kilpailun kolme parasta kilpailijaa. Kolmanneksi sijoittui Julia Attenberg Keudasta. Olin valtavan iloinen, kun Göteborgissa tapaamani Jenna Vainio Kouvolan seudun ammattiopistosta tuli toiseksi. Jännitin valtavasti ensimmäisen sija julkistamista. Kuullessani sanat Stadin ammattiopisto, aloin pohtia jo VOISIKO se olla ja kyllähän se vaan niin oli, että ykköspaikan kohdalla kuulin oman nimeni. Olin aivan häkellyksissä, yllättynyt, varma, hämmentynyt, valtavan iloinen ja fiiliksissä… Elin tuota kaikkea tunteiden sekamelskaa kävellessäni eturiviin vastaanottamaan palkintoa. Ihan olisi tehnyt mieli nipistää itseään, ettei sitä vaan olisi nähnyt unta! 

Tajusin oikeastaan vasta kotimatkalla, mitä oikein oli tapahtunut siemaillessamme viime tipassa ostettua lasten skumppaa ja juhliessamme menestystä. Koulumme kaksi muuta kilpailijaa Mari ja Siiri olivat sijoittuneet neljänneksi ja kuudenneksi, mikä oli todella hyvin heiltä ja olin myös heistä valtavan ylpeä. Koko kisareissu oli ollut ikimuistoinen kokemus ja myös kotimatka junassa kirmailuineen Kouvolan asemalla ja ravintolavaunussa popitteluineen jäivät muistoihin mahtavasta matkasta, jota mielelläni muistelen uudelleen ja uudelleen.

Nyt suuntana ovatkin toukokuun finaalit ja voin ylpeänä sanoa edustavani kouluamme kotikisoissa. Tiedossa on tiukkaa treeniä osaamisalaopintojen suorittamisen lomassa, mutta riittävällä tahdonvoimallahan siitä selviää. Jos sulla ei ole tekemistä 15.–18.5. tule tsekkaamaan ammattitaidon SM Taitaja2017 –kisat Helsingin messukeskukseen. Nähdään siellä!

”We are all winners!”

-Aikku

NordPlus-leiri 30.1.-3.2.

Istuskelen Mikkelin Cumulus-hotellissa kirjoittamassa. Olen onnellinen, jännittynyt ja hieman väsynyt. Tänään nousin Tikkurilasta lähtevään Pendolinoon, joka kuljetti minut Mikkelin Taitaja2017 semifinaaleihin. Vou, siis TÄNÄÄN jo…

Day 1

Aika on mennyt todella nopeasti. Vaikea uskoa, että siitä on kulunut viikko, kun matkustimme Helsinki-Vantaan lentokentälle hakemaan norjalaisia opiskelijoita ja huolestuimme vahingossa Ilmalaan junalla matkustaneista ahvenanmaalaisista. Onneksi hekin löysivät pian tiensä Malmille ja NordPlus Training to the Top –leirimme pääsi vihdoin alkamaan.

Ensimmäisenä päivänä jakaannuimme neljään ryhmään: jokaisessa ryhmässä oli yksi suomalainen, suomenruotsalainen ja norjalainen opiskelija. Näillä ”tiimeillä” oli tarkoitus tehdä kolme erilaista potilascasea ja kilpailla keskenään. Tiimien nimet olivat team Red, team, Black, team ? ja team Best. Oma tiimini oli viimeiseksi mainittu.

 Ensimmäisenä päivänä lähinnä suunnittelimme seuraavan päivän Margaret-casea ja valmistauduimme seuraavaan päivään.

Lähdin saattamaan opiskelijoita Kullervonkadulle, jossa heidän oli määrä majoittua. Pienen hengähdystauon jälkeen oli aika lähteä viettämään ennalta suunniteltua iltaohjelmaa eli keilaamaan Ruusulankadulle. Matkustimme paikan päälle bussilla ja jäimme ”Töölön torin” pysäkillä pois, josta tulikin yksi leirimme lentävistä lauseista ”Nevermind the grammar…” -lauseen lisäksi. 

Keilaaminen oli ihan huippujuttu! Fiilistelimme UV-valossa hohtavia vaatteita, nauroimme sekä tietysti keilasimme. Itse keilasin lähinnä itseni nurin, sillä onnistuin heittämään lipat kolmesti ja toisen täyskaadonkin onnistuin tekemään vahingossa väärällä vuorolla… Jaksoimme keilata jopa puoli tuntia, kunnes väsymys voitti ja suuntasimme kotiin nukkumaan.

Day 2

Aamulla aloitimme aikaisin aamupalalla. Porukka oli hieman väsynyttä, mutta hetken aamukoomailujen jälkeen olimme vihdoinkin valmiita päivän ohjelmaan. Meidät jaettiin ensiksi puoliksi: team ? ja team Best jäivät luokkaan harjoittelemaan potilassiirtoja suihkulaverille ja pyörätuoliin carecare-liukusiirtimen avulla ja team Red sekä team Black lähtivät suunnittelemaan päivän casea. 

Ergonomiakoulutus oli hauskaa! Paikan päällä oli fysioterapeutti sekä carecare:n esittelijöitä opettamassa, miten tuo innovatiivinen liukusiirrinapuväline helpottaa potilassiirtojen tekoa. Koska ryhmät olivat pienet, saimme lähes yksilöopetusta ja löysimme ergonomiastamme uusia puolia.

Tunnin jälkeen jatkoimme suunnittelemalla case Margaretia. Margaret oli 91-vuotias pyörätuolilla lonkkavian vuoksi liikkuva leskirouva, joka oli saanut haavan vasempaan jalkaansa ja sairasti tyypin 2 diabetesta. Käynnin tehtäviksi oli laitettu haavanhoito, verensokerin mittaus sekä mittaamisen ohjaus, aamupesuissa avustaminen sekä aamupalan tarjoaminen ja terveellisestä ravitsemuksesta keskusteleminen. Laskimme myös mukaan pyörätuoliin siirtymisessä avustamisen.

Kesken suunnittelumme kilpailuvalmentajani Anna Blubaum pistäytyi visiitille kertomaan kansainvälisten kilpailujen arjesta kilpailijan näkökulmasta. Anna itse on ollut kilpailemassa niin WorldSkillsissä kuin EuroSkillsissä ja voittanut MM-hopeaa Leipzigissä 2013. Aika oli mennyt kuin siivillä, mutta olimme juuri ja juuri ehtineet suunnitella työnjaon loppuun ennen lounastaukoa – tarkoituksena oli että kaksi tiimin jäsenistä olisivat hoitajia ja yksi näyttelisi potilasta. Lounaan jälkeen oli näytön paikka.

Aikaa oli puoli tuntia. Aloitimme esittäytymisten ja voinnin kysymisen jälkeen kasvojen pesemisellä, josta itse siirryin haavanhoitoon saatuani tarvikkeet esille. Haavanhoito meni mielestäni paljon paremmin kuin WorldSkillsin karsinnoissa, eikä aikaakaan mennyt yhtä paljon. Siita parini sujuvasti vaihtoi verensokerin mittaukseen ja itse kirjasin arvoja ylös. Tämän jälkeen kysyimme, haluaisiko Margaret nousta sängystä pyörätuoliin ja tämän vastattua myöntävästi siirsimme hänet carecare:n ja liukulevyn avulla – tekniikalla, jonka olimme juuri oppineet. Parini oli laittanut aamupalan jo valmiiksi haavaa hoitaessani ja asiakkaan syödessä aloimme pedata sänkyä. Sitten oli aika sanoa kiitos ja näkemiin sekä poistua paikalta. Jäljelle jäi ehkä pari minuuttia. Casen lopussa tajusin, mitä olimme unohtaneet: ohjaamisen…

Nojaa, eipä tuohon onneksi kuollut – vaikka kriittinen itsestäni olenkin. Yritin asennoitua tilanteeseen siten, että ensi kerralla muistaisimme paremmin. Casen jälkeen kokoonnuimme ryhmän kesken sopimaan illan ohjelmasta: Tehy oli luvannut sponsoroida meille pitsaillallisen, johon lupasimme kokoontua seitsemältä. Ennen sitä halukkaille opiskelijoille olisi luvassa shoppailureissu Helsingin keskustassa.

Shoppailureissu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, vaikka hauskaa olikin: onnistuimme kadottamaan neljä opiskelijaa, jotka onneksi löytyivät pienen etsimisen sekä Facebook Messenger-viestittelyjen jälkeen. Aikaa kului kadonneiden etsimiseen sen verran, ettemme oikein ennättäneet kierrellä Sokosta ja Forumia pidemmälle. Kommellukset eivät loppuneet siihen, sillä matkustimme raitiovaunu 3:lla (jonka siis olisi kuulunut olla numero 2) Vihdoinkin löysimme pian itsemme Töölön torille. Pitsa oli onneksi erinomaista ja ilta vierähti niitä näitä jutellessa.

Day 3

Väsymys. Ruotsin, englannin ja suomen kielten puhuminen ja ajatteleminen samanaikaisesti on yllättävän puuduttavaa. Pitsaillan venähtäessä myöhempään olimme aamulla ihan töttörööt – onneksi aloitimme sentään puoli tuntia myöhemmin…

Vierailimme aamulla koulumme naapurissa olevassa vanhainkodissa: Saga Helapuistossa. Pääsimme kiertelemään paikkaa 91-vuotiaan sotaveteraani Pentti-asukkaan opastuksella sekä kurkistamaan hänen asuntoonsa. Pentti kertoi olleensa mukana avustamassa useissa elokuva- sekä televisiosarjoissa ja vetävänsä korkeasta iästään huolimatta talon asukkaille tuolijumppaa viikoittain. Pentti kertoi viihtyvänsä paikassa hyvin – eikä ihme. Tilat olivat hyvin valoisat ja avarat sekä värimaailma oikein kodikas. Suunnittelin jo, että muuttaisin saman tien, jos paikassa vapautuisi asunto opiskelijalle…

Tänään oli minun vuoroni olla casemme potilas: pääsin näyttelemään 78-vuotiasta Marttia, joka oli onnistunut leikkaamaan veitsellä haavan käteensä sekä kaatumaan lattialle, josta hän ei päässyt itse ylös. Kyseessä oli siis ensiapucase, jossa piti tyrehdyttää vuotava haava, hälyttää lisäapua sekä selvittää mahdollinen syy Martin kaatumiseen ja heikkoon vointiin. Taustalla Martilla oli aikaisempi TIA-kohtaus, lääkehoitoinen kohonnut verenpaine sekä insuliinihoitoinen diabetes.

Tehtäväni oli olla mahdollisimman poissaoleva ja sekava – ihan kuin perunasäkki. Muita ohjeita näyttelemiseen en sitten saanutkaan. Päätin mielessäni, että syy Martin kaatumiseen olisi TIA-kohtaus ja yritinkin näytellä sekavuutta sekä toispuoliheikkoutta. Hoidettuaan vuotavan haavan hoitajaparini tarkastivat TIA-oireeni ja sulkivat pois vielä alhaisen verenpaineen sekä verensokerin mittaamalla. Arvoissa ei ollut mitään vikaa, eikä tuomareiltakaan muuta tietoa tullut. Niinpä kaksikko vahvisti TIA-epäilyn ”hätäkeskukselle” ja jatkoivat vointini seurailua. Lipsautin vahingossa tykkääväni Tapio Rautavaarasta, kun toinen hoitajista kysyi, pidänkö musiikista mutta se menkööt sekavuuden piikkiin sekin.. Loppupalautteessa tuomarit huomauttivat, että alue olisi ollut hyvä siistiä ennen casen lopettamista, mutta muuten palaute oli positiivista.

Tänään illalle meillä ei ollut mitään kummoisia ohjelmasuunnitelmia, sillä halusimme antaa kaikille mahdollisuuden niin sanottuun ”vapaapäivään”. Oma vapaapäiväni sujuikin lähinnä sohvan nurkassa lepäämisellä sekä seuraavan päivän caseen orientoitumisella. Nukkumaankin tuli mentyä yllättävän ajoissa, eikä unimasaa tarvinnut kauaa odotella.

Day 4

Neljäs päivämme alkoi pirteän porukan puheensorinalla. Kaikki olivat nukkuneet yönsä suhteellisen hyvin ja aamun toinen kahvi herätti puoliunisen opiskelijan hyvin nopeasti. Aamumme alkoi Tehyn edustaja ja WorldSkills-spesialisti Kirsi Cocon luennolla, jossa hän kertoi järjestötoiminnasta sekä kansainvälisestä kilpailutoiminnasta ja kilpailijoiden valmennuksesta. Robotiikankin pariin kurkistettiin pohtimalla hoitorobottien vaikutuksia tukevaisuuden terveydenhoitoon. Luento oli hyvin mielenkiintoinen ja pisti pohtimaan asioita erilaisista näkökulmista.

Luennon jälkeen aloimme työstää viimeistä casea: 89-vuotiaan Ingrin Hansenin aamukäyntiä, jossa piti mitata hänen verenpaineensa, ohjata häntä antamaan virtsanäyte, ohjata rollaattorilla kävelyä, varmistaa aamupala sekä riittävä nesteiden saanti sekä kannustaa sosiaalisiin kontakteihin. Ingridille piti myös ohjata terveellistä ruokavaliota sekä perustella, miksi nesteiden riittävä saanti on tärkeää.

Ruokailun jälkeen oli aika toimia. Parini hoiti esittäytymisen sekä voinnin tiedustelun ja itse jatkoin käynnin suunnitelmalla. Sillä aikaa parini laittoi verenpainemittarin valmiiksi ja hoiti myös itse verenpaineen mittauksen - itse kirjasin sillä aikaa arvot ylös. Tämän jälkeen ohjasin Ingridille virtsanäytteen antamisen ja varmistin, että hän pääsee turvallisesti ”WC:een”. Parini hoiti virtsanäytteen stiksauksen ja itse puolestani keskustelin asiakkaan kanssa rollaattorilla kävelystä ja sosiaalisista kontakteista. Yritin muistaa kehua mahdollisimman paljon sekä jutella asiakkaalle mieluisista asioista, eli puutarhan hoidosta. Tämän jälkeen ohjasimme asiakkaan syömään ja jatkoimme ravitsemuksesta keskustelua. Sitten käynti olikin pulkassa, kirjasimme, sanoimme näkemiin ja poistuimme.

Tuomarit kehuivat hyvää toimintaa, mutta nostivat esille, että työnjaossa ja keskustelussa olisi ollut vielä hieman korjaamista. Olin tottunut kisaharjoittelun myötä tekemään niin paljon itse, että yhteistyö ja tehtävien jakaminen oli haastavaa. Yritin kuitenkin ottaa tämän kehityskohteena sekä itsetunnon kohotuksena: minä pärjään yksin, mutta ryhmässä pärjään vieläkin paremmin.

Viimeisenä iltana menimme katsomaan elokuvaa sekä syömään Mc Donald’siin. Olin hieman kämmännyt elokuvavarauksen kanssa, sillä elokuvassa ei ollutkaan ruotsinkielistä tekstitystä, vaikka olin muuta luullut. Nojaa, ainakin ruoka oli hyvää.. J

Day 5

Norjalaisten ja ahvenanmaalaisten viimeinen päivä Helsingissä koitti. Samalla koitti myös leikkimielisen kilpailumme tulosten julkistaminen. Keskustelimme ensin leiristä yleisesti. Viimein kello 11 julkistettiin tulokset. Selvisi, että team ? sekä team Best olivat molemmat saaneet koottua kasaan yhteispisteet 73 (maksimipistemäärä 100), mutta team ? oli silti kirinyt ykköspaikalle hyvällä tiimityöllä sekä ongelmanratkaisutaidoilla. Team Red sijoittui kolmanneksi ja team Black neljänneksi.

Lähdimme saattamaan ystäviämme lentokentälle. Tuntui ihan uskomattomalta, että viisi päivää oli nyt ohitse ja viikonlopun jälkeen alkaisi ihan tavallinen koulu. Toivotimme kaikille turvallista kotimatkaa, jonka jälkeen suuntasimme kukin omia polkujamme takaisin kotiin. Huhtikuussa olisi meidän vuoromme suunnata Norjaan, jossa olisi vastassa uudet caset ja uudet seikkailut. Saa siis nähdä, mitä tuleva kevät tuo tullessaan…

Siinä oli tiivistelmä upeasta leiristämme. Kiitän valtavasti kaikkia mukana oleita ja vi ses i Norge! Nyt kuitenkin keskityn semifinaaleihin, jotka toivon mukaan menevät hyvin.

-Aikku

Valmennus ennen kaikkea

Mua jännittää ihan hulluna. Ihan kaikki!

NordPlus leiri alkaa maanantaina. Uskomatonta, että aika on mennyt niin nopeasti. Olemme neljän suomen leiriläisen kesken suunnitelleet norjalaisille ja maarianhaminalaisille opiskelijoille vapaa-ajan ohjelmaa, harjoitelleet leirillä esitettäviä caseja, hioneet englannin sekä ruotsin kielen taitojamme ja askarrelleet norjalaisia varten tervetuliaiskylttiä - meidän kun olisi tarkoitus mennä heitä vastaan lentokentälle. Tuntuu, että tekemistä on ollut paljon ja ajoittain sitä pohtii, onko jotain unohtanut. Ei siis jännitä yhtään, eihän?

Lupaan kirjoittaa vielä tarkemman stoorin tästä leiristämme, mutta tässä hommaa hieman tiivistettynä: kouluumme saapuu neljä opiskelijaa Norjan Strømmen VGS:a oppilaitoksesta ja neljä Ahvenanmaan Ålands gymnasiumista. Leirimme kestää viisi päivää, joiden aikana työstämme kolme potilascasea kilpaillen leikkimielisesti toinen toisiamme vastaan, syömme suomalaista ruokaa, käymme tutustumassa Helsingin nähtävyyksiin, vietämme hauskaa yhdessä ja toivon mukaan opimme toisiltamme: niin kulttuurillisia, kielellisiä kuin hoidollisiakin asioita. 

Tällainen yhteistyö on vielä mallia uniikki, eikä vastaavaa kuulemma ole ainakaan meidän toisen asteen ammatillisessa tutkinnossa aikaisemmin järjestetty. Olemme olleet opiskelijoihin yhteydessä Skypen sekä Facebookin välityksellä, eli ihan ventovierasta porukka ei meille ole. Olemme myös kuvanneet toinen toisillemme esittelyvideot – omaa videota väsäsimme itsenäisyyspäivänä järkyttävässä pakkasessa räkättäen makeasti, kun rallikuskienglannintaitajalta meinasi ajoittain kadota niin sanat kuin itsehillintä. No, siitä sen enempää sitten… Joka tapauksessa odotan leiriä valtavalla innolla ja energialla – leiriä, joka toivon mukaan vastaa odotuksiani.

Taitaja-semifinaalitkin ovat ihan pian täällä. 6.2. suuntaamme kolmen koulumme semifinalistin voimin kohti Mikkeliä, sillä 7.2. kilpailut alkavat heti aamusta. Tiedossa on siis hyvin pikainen tutustuminen paikalliseen elämään sekä yksi kilpailuntäyteinen päivä Etelä-Savon ammattiopiston toimipisteessä. Olen vuorottain vieraillut osaamisalani tunneilla Lehtikuusentiellä ja vuorottain ollut kilpailuvalmennuksessa Vilppulantiellä - kilpailuvalmennus on ollut prioriteettina numero yksi. Hieman on saanut tehdä töitä sen kanssa, että pysyy kärryillä molemmissa, mutta toistaiseksi olen selviytynyt suhteellisen hyvällä menestyksellä sekä toisten opiskelijoiden tiedottamisella ja tuella. Kotiväkikin tsemppaa joka kohdassa, mikä on tietenkin yksi tärkeimmistä tekijöistä selviytyjäfiilikseni nostattamisessa.

Olen huomannut kehittyneeni huimasti viime vuoden kisojen valmennukseen verraten ja itsevarmuutenikin on huomattavasti kohentunut. Vaikka tuppaankin olemaan kaikesta stressiä itselleen ottava superjännittäjä, olen toistaiseksi onnistunut suhtautumaan näihin kilpailuihin yllättävän rauhallisella fiiliksellä. Tavoitteenani semifinaaleissa on parhain mahdollinen suoritus sekä paikka Helsingin finaalissa.

This is what I’m made of!

-Aikku

Happy New Year!

Oikein mukavaa uutta - eli tätä - vuotta 2017! Ihan tähän alkuun haluan onnitella 100-vuotisjuhlavuottaan juhlivaa Suomea. Aivan huikeaa on saada kutsua itseään suomalaiseksi ja nähdä tämän juhlavuoden tuomat uudet tuulet.

"Yön vallat aamun valkeus jo voittaa / sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa!"

Kävin katsastamassa Suomi 100-v. avajaiset Kansalaistorilla uudenvuodenaattona ja kerrassaan upea spektaakkelihan tuo oli. En kadu hetkeäkään, että päätin lähteä katsomaan tuota tapahtumaa, jossa nähtiin upeita esityksiä aina sirkuksesta ja koomikoista tanssiin sekä totta kai upeisiin artisteihin. Olin aivan fiiliksissä illan huipennuksesta, jonka kruunasi niin lähtölaskennan aikana soitettu Sandstorm kuin tämä soittamaan jäänyt artistikin. Arvasitte oikein, Darudehan siellä piti tunnelmaa huipussaan viimeisen tunnin. Eipä liioin haitannut, että näin pari kertaa Weekendeillä vierailleena olen nuo herran muutamat biisit jo kuullutkin ja että We Love Bassdrum -kappaleen yleisöhuudatus oli tuttua kauraa. Keskiyön ilotulitus oli kerrassaan magea ja näkyi kauas. Rakastuin kotikaupunkiini uudelleen, kun näin sen taas kerran niin upeasti valaistuna! Oh my Helsinki...

"City lights, take me away!"◢◤

Uusi vuosi tuo kehiin uusia haasteita. Sain nimittäin joulukuun lopulla kirjeen postilaatikkooni, jossa kerrottiin, että minut on valittu Sairaanhoidon ja huolenpidon sekä vanhustyön osaamisalaan. Tämän vuoksi opiskeluni jatkuukin Lehtikuusentien toimipisteessä (eli kouluun ei enää poljetakaan pyörällä alle 11 minuuttiin) ja pääsen vihdoinkin syventämään osaamistani saralla, joka minua erityisesti kiinnostaa: kliinisessä hoitotyössä. Odotan innolla sairaalaharjoittelua ja sitä, miten se tulee menemään.

Osaamisalan lisäksi tiedossa on lisää opinnollisia haasteita: Taitaja2017 semifinaalikarsinnat pidetään helmikuussa Mikkelissä ja lopullinen finaali Helsingissä toukokuussa. Toivon mukaan olen kisaamassa molemmissa, sillä olisihan se upeata päästä edustamaan kotikisoissa ja pitää yllä koulumme edustusta. Aion kuitenkin ottaa asian kerrallaan, ensin semit ja sitten finaali.

Nord Plus –projekti etenee, sillä ensimmäinen kansainvälinen Taitaja-leirimme pidetään jo tammikuun lopulla. Neljä opiskelijaa Norjan Strømmen VGS:a oppilaitoksesta, neljä Ahvenanmaan Ålands gymnasiumista ja neljä meiltä Stadin ammattiopistosta tapaavat täällä Helsingissä ja valmentautuvat yhdessä viiden päivän ajan kisaten leikkimielisesti toinen toisiaan vastaan. Lisää infoa leiristä on luvassa myöhemmin. Kääks! Mua ihan jännittää jo!

Tiedossa on siis toivon mukaan hyvin mielenkiintoinen, haasteita sekä uusia tuulia tuova vuosi. Kiitän teitä kaikkia, jotka olitte mukanani tekemässä 2016 vuodesta upean ja odotan innolla, mitä kaikkea hauskaa ja mahtavaa koemme yhdessä tulevana vuonna.

Tillsammans!

-Aikku