EuroSkills2016 Göteborg: Dag 2

Matkani Göteborgiin sekä ammattitaidon EuroSkills2016 EM-kilpailuihin meni siis suhteellisen hyvin, eikä suurempia ongelmia ilmennyt. Ensimmäinen kilpailupäivä koitti ja jännitysmomentti oli taas huipussaan, vaikka olinkin menossa vain katsomaan kisoja.

Den 1 december 2016 Dag 2 (competition day 1)

Yllätyin kovasti, miten kivutonta herääminen loppujen lopuksi oli – meikit naamaan ja menoksi! Hotellin aamupalalla tyrmistyin hieman: missään kun ei näkynyt puuroa, vaikka kyseessä oli muuten niin laajan valikoiman omaava buffet. Okei, ehkä ruotsalaiset eivät sitten pahemmin harrasta puuroja…

Lähdimme heti aamupalan jälkeen suunnistamaan kohti jo tutuksi tullutta kisapaikkaa, Svenska Mässania. Tällä kertaa emme pahemmin joutuneet kyselemään neuvoa, vaan reitti meni suunnilleen ulkomuistista. Pääsimme jopa sisälle messuhalliin ja tällä kertaa ihan oikeasta ovesta. Halli oli ihan täynnä. Käytävillä tungeksi niin ruotsalaisia koululaisia, vapaaehtoisia kisajärjestäjiä ja meidän tavoin eri maista saapuneita kannustusjoukkoja – opiskelijoita, opettajia ja omaisia. Jälkeen mainitun ryhmän tunnisti reppuja, takkeja ja huppareita koristavista eri maiden lipuista sekä teksteistä: TeamGermany, TeamFinland, TeamUK… Ainiin! Tietysti käytävillä tungeksi myös kilpailijoita – ihan meinasin tuon tärkeimmän ryhmän unohtaa.

Kaiken kaikkiaan kisa-alue kattoi valtavan messuosaston kahdesta eri kerroksesta. Okei, ei tuo ehkä ihan vetänyt vertoja Helsingin Messukeskuksen suurimmalle hallille, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Alakerrassa kuului huminaa, surinaa, pauketta – kaikki tekniikan, asennuksen ja teknologian alat kuten muuraus, laatoitus, sähköasennus ja hitsaus löytyivät alakerrasta. Mahtui mukaan muutama koodari, logistiikka ja viherrakentajatkin. Kovasti ihmettelin, miten tuossa metelissä kykenivät esimerkiksi koodarit keskittymään, mutta kaipa nuo olivat tuohon jo tottuneet. Yläkerrasta puolestaan löytyivät luovat alat ja muodin alat kuten vaatetusala ja floristi, tietotekniikan alat sekä palvelualat, kuten kokki, kampaaja ja meidän etsimä messuosastomme, eli lähihoitaja (det var undersköteska på svenska). Repustani kurkistavasta Ludosta tuli messuilla heti kuuluisa, sillä joku ohikulkija kysyi, saisiko hän ottaa kuvan siitä. Varför inte! 

Kello oli lähempänä kymmentä ja Suomen lähihoitajaedustaja Madelen Grankulla oli juuri suorittamassa casea, jossa piti hoitaa potilaan oikean säären alaosan ulkosyrjällä oleva haava, sekä opettaa hänelle kyynärsauvoilla kävelyä. Katsoin casea ihan fiiliksissä, sillä siinä oli jonkin verran samoja elementtejä, kuten omassa casessani karsintakilpailuissa. Erityisesti Madelenen ergonomiaan sekä aseptiseen toimintaan kiinnitin huomiota – itse kun olin ne omalla kohdallani aika lahjakkaasti möhlännyt. Ainoa tylsä homma oli se, etteivät kilpailijan eikä potilaan mikit oikein kuuluneet yleisöön asti. Raja-aidan vierustalla sen sijaan seisoskelevat tuomarit näyttivät kuulevan erittäin hyvin, sillä heillä oli mahtavankokoiset kuulokkeet päässä ja kynät sauhusivat merkintöjä arviontilomakkeelle. Spännande!

Case kesti noin 40 minuuttia ja Madelen osasi lopettaa ajoissa. Taputimme innoissamme hienolle suoritukselle ja Madelen huomasi tutut kasvot, sillä hän hymyili meille. Tähän kohtaan voisin ehkä palata siihen, mistä alun perin Madelenen kanssa tunnemme: Olin nimittäin EuroSkillsien karsinnoissa potilaana, koska ne järjestettiin tutun kaavan mukaan koulullamme. Aikaahan tuosta on kulunut jo melkein vuosi. Nuo karsinnat Madelen sitten voitti ja pääsi Suomen ammattitaitomaajoukkueeseen. Sitä kautta olemme tutustuneet, kun olemme Taitajameiningeissä tavanneet.

Nåjo, takaisin aiheeseen. Casen jälkeen laskeskelimme opettajani kanssa, että ehtisimme hieman kierrellä messualueella ennen Madelenen seuraavan casen alkua. Sen verran vähän aikaa kuitenkin oli, ettei syömään oikein olisi ennättänyt – tai niinhän me luulimme! Meillä meni yllättävän kauan aikaa kosmetologien pisteellä, jossa sai käsihoitoja sekä kynsien lakkausta. Jono oli tietysti pitkä, sillä muutama peruskoululainen tyttökin halusi lakat kynsiinsä. No ei siinä, casea oli arviomme mukaan kulunut jo puoli tuntia, mutta menimme silti toiveikkaina katsomaan, josko ehtisimme nähdä edes jotain. Tyrmistykseksemme Hospital zonen kisa-alue oli ihan tyhjillään, eikä viitteitäkään casesta ollut. Jäimme siihen sitten odottelemaan, josko jotakin tapahtuisi. Päätuomari tiesi hieman myöhemmin tulla kertomaan, että tuomarit olivat päättäneet lähteä ruokatauolle. Jaså! Olisimme siis ihan hyvin ennättäneet käydä syömässä jotain ennen seuraavaa casea. Onnekseni olin tankannut hyvin aamupalalla ja repusta löytyi pientä evään tapaista. Lämmin ruoka olisi silti ollut ihan kiva juttu.

Suomen Madelen Grankulla hoitamassa hemiplegiapotilasta. Tanskan kilpailija Olivia Rhode Olsen keskellä.

Toinen case pääsi pyörähtämään käyntiin siis kaksi ja puoli tuntia myöhässä. Pohdimme opettajani kanssa, että ruotsalaiset ehkä diskuteeraavat enemmän ja organisoivat vähemmän. Joka tapauksessa Madelen veti hemiplegiacasen hienosti. Kyseessä oli 66-vuotias mies, jonka kehon ei oikean puoli toiminut kunnolla. Aloin jo hetken pohtia, oliko kyseessä ennemminkin hemipareesi kuin -plegia, mutta kaipa tuo oli casessa samantekevää (tai sitten käänsin englannista jotenkin hassusti). Pointtina oli ohjata herraa tekemään aamupesut sekä vaatteiden vaihto oikealla kädellä vasemman käden avustaessa sekä muutenkin tukea käyttämään ns. heikompaa kehon puoliskoa mahdollisimman paljon. Madelenen ote oli ihanan kuntouttava ja kannustava ja potilas hyvin herttainen ja yritteliäs. Avustettuaan potilaan aamupalalle (potilas siis käveli suhteellisen sujuvasti) Madelen sijasi vuoteen ja dokumentoi käynnin. Pian case olikin pulkassa.

Kisa-aluetta hieman eri vinkkeleistä katsottuna. Maskotti Ludo puolestaan päivystää repussa.

Kello alkoi lähestyä neljää – messuhallin kun oli tarkoitus mennä yleisöltä kiinni klo 17. Päätimme opettajani kanssa, ettemme jää enää odottelemaan kolmatta casea – nälkä kun alkoi kurnia vatsassa ja jalatkin olivat ihan soseena seisoskelusta. Suunnistimme narikalle takkeja hakemaan. Ajattelin koko ajan mielessäni kisaajapoloja, joilla olisi vielä yksi 40 minuutin case edessä ja pitkä päivä takana. Hieman säälin myös kisajärjestäjiä ja tuomareitakin – kova kestävyyslajihan tämmöisten kisojen järjestäminen on. Epäonnekseni narikassa sekoiltiin ihan huolella ja takkiani etsittiin epätoivoisesti hyvän aikaa (eivät ilmeisesti olleet laittaneet sitä oikeaan paikkaan). Lopulta sekin asia ratkesi ja pääsin vihdoin lähtemään.

Palasin kävellen hotellille, josta sitten koukkasimme opon ja rehtorin kanssa syömään. Päivä alkoi tuntua jo pitkältä, mutta käväisin silti vielä kaupassa – ICA:ssa, joka oli onnekseni auki 23 asti. Halusin varmistaa, että minulla olisi kunnolliset eväät myös seuraavalle päivälle. Eipä tarvinnut tänäänkään unimasaa pahemmin odotella, nukahdin nimittäin alta aikayksikön sen jälkeen, kun olin käynyt päivän caset mielessäni läpi. Seuraavaa kisapäivää jäin innolla odottelemaan, vaikka tämä ensimmäinen päivä olikin mennyt ajallisesti aika myttyyn – men jag hade roligt, också!

-Aikku